Uudenvuoden kuulumisia ja pentuhuolia

Robinin elämän toinen vuodenvaihde meni hyvin. Saarellamme ammuttiin ilotulitusraketteja runsaasti tasaisesti pitkin iltaa ja yötä, mutta pakolliset pissilenkit menivät mainiosti. Jos jossain lähempänä paukahti, koira nosti puoliluppaiset korvansa pystyyn, mutta pelkoa se ei ainakaan ulospäin näyttänyt. Viime vuonna se vielä aristi, mutta vuoden aikana on tullut selkeästi rohkeutta lisää. Tämä on toki meidän ja koiramme kannalta hieno juttu, sillä on kamalaa katsoa paniikissa täriseviä koiria, jotka eivät voi ymmärtää mistä tuo kova pauke ja ihmeelliset välähdykset taivaalla johtuvat. Kyllähän me ihmiset sen tiedämme, että ne ovat vain ilotulitteita, mutta ei koira sitä ymmärrä.

En ole täysin ilotulitteiden kiellon kannalla, mutta en puollakaan niitä yksityiskäyttäjillä. Kaupunki ja muut isot tahot saavat mielihyvin pitää valoshow’taan, sillä se tapahtuu harkitusti tietyssä paikassa tiettyyn, useimmiten ennalta ilmoitettuun aikaan. Koiraihmisillä on silloin mahdollisuus varautua paniikkiin taipuvaisen lemmikkinsä kanssa paukkuihin eikä se kestä kauan.

Toinen minussa sääliä herättävä asia ovat koirat ja etenkin pennut, jotka joutuvat olemaan pitkiä aikoja yksin esimerkiksi omistajansa pitkien työpäivien ajan. Töissä on toki käytävä eikä työikäisiltä voi lemmikkejä kieltää, mutta 8 tuntia yksin radio seurana on pitkä aika odottaa omistajaa kotiin. Olen hoitanut kuluvan vuoden aikana tällaista koiranpentua muutamia kertoja ja ollut huolissanikin siitä. Pikkupentu on vielä rokottamaton, alle 12-viikkoinen vauva, joka viettää päivät omistajansa makuuhuoneeseen suljettuna vesikuppi ja pentupeti seuranaan. Oven takana olohuoneessa viihdyttää radio. Tehtäväni on ollut käyttää pentu omistajan työpäivän puolivälissä ulkona ja antaa sille ruoka. Ensimmäisenä päivänä meni hyvin ja pentu söi, mutta sen jälkeen kiinnostus ruokaa kohtaan väheni ja tilalle tuli hirmuinen into leikkiä ja kiivetä syliin. Sovimme omistajan kanssa, että annan koiralle nappuloiden sekaan raakapullia herkuksi, mutta tästä ei ollut mainittavaa hyötyä. Toivon, että pikkukoira on alkanut syödä paremmin, sillä omistaja kertoi, että se on ollut myös huono juomaan.

Kotiin tullessani katsoin eteisessä odottavaa, jo aikuisuuden kynnyksellä olevaa luppakorvaista tassutermiittiäni ja totesin sille, että hyvälle olet oppinut. Ikinä ei ole tarvinnut – kiitos kotitoimiston mahdollistavan työni – olla kahdeksaa tuntia yksin. No, ehkä kerran tai pari on joutunut olemaan useamman tunnin yksin reissuni vuoksi, mutta siihen se sitten on jäänytkin. Muuten Robin on saanut käydä aina vähintään 3-4 kertaa päivässä ulkona ja muun ajan se onkin ollut milloin missäkin huoneessa minun tehdessä töitäni. Välillä se tulee lämmittämään varpaitani tietokonepöydän alle.

1 kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *